Hei, isä. Tuo jälkimmäinen sana ei ole koskaan sopinut suuhuni, ja se tuntuu yhtä oudolta kirjoittaa. Silti se on minulle mittaamattoman tärkeä.

Siitä on yli kuusitoista vuotta, kun viimeksi näimme. Olin 8-vuotias. En kuollaksenikaan muista viimeistä kohtaamistamme, saati viimeisiä sanojasi minulle. Oikeastaan en muista juuri mitään ajasta ennen kuolemaasi. Vain yksittäisiä hetkiä, utuisia tuokiokuvia.

Elämä ei aina ole ollut helppoa ilman sinua. Miehen malli minulla on ollut, kiitos isäpuoleni, jota rakastan ja arvostan syvästi. Isän paikka on kuitenkin mahdoton täyttää. Jälkikäteen voin täyttää sen vain loputtomalla jossittelulla.

Ehkä teinipojan olisi ollut helpompi ymmärtää itseään, jos olisi nähnyt oman luonteensa toisessa ihmisessä. Ehkä elämän mittainen kuulumattomuuden tunne olisi poissa. Ehkä osaisin avullasi olla parempi isä, jos se kohdalleni joskus suodaan.

Pohdintaa voisi jatkaa iäisyyden, mutta täysin turhaan. Kysymyksiini ei ole vastauksia. Vaalin kuitenkin ilolla sitä, mitä minulla sinusta vielä on. Tuokiokuvia.

Muistan, miten kyykit tunteja kolossaalisen kuvaputkitelkkarin kimpussa yrittäessäsi saada piirrettyjä näkymään uunituoreesta lautasantennista Tuhtimäentiellä. Muistan, kuinka opetit minulle tikkiä ja kasinoa yläkerran lasipöydän ääressä Asevelitiellä. Muistan, kuinka neuvoit tilaamaan hotellin allasbaarissa Kanarialla ­– ”Coca-Cola, por favor.”

Vaikken tuntenut sinua kunnolla, haluan uskoa, että vaikutuksesi näkyy vieläkin kaikessa mitä teen. Sain sinulta verenperintönä riittävän ripauksen päättäväisyyttä etsiä alani ja opiskella. Perin tinkimättömyytesi, sen poltteen tehdä asiat joko kunnolla tai ei ollenkaan. Perujasi on myös halu nähdä ihmisissä hyvää ja kohdella kaikkia tasavertaisesti.

Olen aloittanut Viestintäliigan myötä uuden kappaleen elämässäni, joten tämä oli tavallaan välitilinpäätös. Halusin vain kertoa, että ei tarvitse huolehtia. Mä pärjään kyllä.

Hyvää isänpäivää, Kalervo. Toivoo poikasi Matti.