Tämä kirjoitus on omistettu jokaiselle isälle. Tämä on omistettu myös jokaiselle, jolla on isä. Ja jokaiselle, joka on joskus menettänyt isän. Itse lukeudun tuohon viimeisimpään kategoriaan.

Kynttilä on sytytetty taas. Muistelen hauskaa ja mukavaa miestä nimeltä Olavi.

Tällä kirjoituksellani haluan tuoda hieman esille meidän kaikkien isänsä menettäneiden muistorikkaita tuntemuksia. Meillä jokaisella on erilainen tarina isästämme, mutta suurinta osaa meistä yhdistää kolme teemaa – ensin oli yhdessäolon ilo, sitten menettämisen tuska ja lopulta jäljelle jäi kaipuu. Seuraavassa oma esimerkkitarinani parin vuoden aikahaarukasta, jonka aikana ilo muuttui suruksi ja elämä osoitti arvaamattomuutensa.

Olimme isäni Olavin kanssa sunnuntaialkuiltapäivänä, syksyllä 1994, Tampereen Pirkkahallissa silloin hypersuositun Kikan keikalla eturivissä. Siinä sitten Kikan tissinkulman vähän vilahtaessa isäni huusi hänelle ”Ota vaatteet pois!”, kuten Kikan hittilevykin oli nimetty. Samalla isäni katsoi minua, 12-vuotiasta pottatukkaa, riehakkaana ja ylpeänäkin. Viimeistään silloin sen tajusin – kyllä tissit ovat upea asia! Mutta ainoastaan kaksi vuotta myöhemmin isäni makasi syöpäpotilaana sairaalassa valmistautumassa kuolemaan, ja riutuneena kivuliaan sairauden vuoksi pahoitteli, ettei kyennyt enää kuskaamaan minua jääkiekkoharjoituksiin. Nyt on minun aika huolehtia sinusta nämä viimeiset ajat, sanoin tuolloin. Lähes päivälleen 22 vuotta sitten. Kaipuu säilyy aina.

Tiivistettynä lausahdan tässä, että isiä – ovatpa he sitten maanpinnan päällä tai alla – voidaan aina juhlia, muistella ja kunnioittaa iloisella mentaliteetilla. Rauhallista isänpäivää kaikille!

-Petteri

Isyys

Isyys pelotti. Ajatus siitä, että minä olisin jonkun isä, se tuntui kaukaiselta. Minähän olin omasta mielestäni ainoa ikäisistäni joka niin usein tarvitsi isän apua. Miten mä voisin olla muka isä?

Poikani täytti sopivasti isänpäivä-viikolla neljä vuotta. Neljän vuoden ajan tuo hymyilevä ja naurua pursuava kiharapää on tuonut iloa ympärilleen. Vaikka viisi vuotta sitten olin pelokas isyyttäni kohtaan, en ollut siihen asti elämässäni toivonut mitään muuta asiaa yhtä hartaasti.

Ja toiveisiini vastataan tässä kohdassa elämää sillä päivittäisellä hymyllä, uteliaisuudella, ilolla, onnella ja leikeillä.

Olen mielestäni onnistunut isänä hyvin. Minulla on aina aikaa lapselleni. Ja mulla on lämmin syli, johon mieluusti nostan lapseni istumaan, halaamaan tai keskustelemaan kanssani maailmasta.

Hakiessani poikaa päiväkodista, saan useimmiten vastaanottaa täysillä kohti juoksevan ja syliin hyppäävän ilopillerin. Pidän häntä sylissä kysellessäni häneltä tärkeimmät tapahtumat päivästä.

Tuo toistuva hetki on meille molemmille sillä hetkellä tärkein asia tässä maailmassa.

Silloin kun sataa, on harmaata, kylmää ja arki maistuu samalta kuin kanaviillokki peruskouluaikoinani, tuo toistuva hetki muodostuu yhdeksi hienoimmista kohtaamisista.

Siinä hetkessä tiivistyy kaikki. Se on vastaus siihen, että miksi hyväksymme välillä elämän olevan vähemmän kivaa. Se antaa vastoinkäymisille mahtavamman vastavoiman. Rakkauden.

Eikä mua enää pelota isyys. Nyt se tuntuu tosi luonnolliselta ja merkittävältä. Jopa rauhoittavalta.

Yksi asia ei silti muutu ikinä: kyllä mä tarvitsen edelleen oman isän apua elämässäni.

-Osku