Aikataulujen venymistä, pökkimistä, kohtaamisia ja kuiva hampurilainen. Tiistai 8.1.2019 ei ollut merkittävä tälle viestintäukkelille, mutta iltasatu siitä silti syntyi.

Se ei alun perinkään ollut tavallinen tiistai. Tavallinen tiistai on sitä, kun laahustan toimistolle klo 09.30, hymähtelen Petterin parille kuolemattomalle läpyskälle, vilauttelen keskisormea Matille ja Teemulle, kuuntelen Tiinan ongelmia tarjoamatta niihin ratkaisuja ja teen sen kaiken keskellä näyttöpäätteeni ääressä töitä parhaani mukaan.

Tämä tiistai oli semmoinen, että hyppäsin Turussa Valtionrautateiden junavaunuun klo 07.30, saavuin Helsinkiin klo 09.30 ja menin italialaisen herrasmiehen opetuslapseksi muutaman tunnin kestävään koulutukseen asiakastamme varten yhdessä asiakkaamme kanssa. Osaa sitten kertoa kansalle uudesta tuotteesta kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Yhdeltä homma paketissa ja klo 13.30 junalla takaisin sivistyksen kehtoon.

Tai siis semmoinen tiistai siitä piti tulla. Jumala, kohtalo, sattuma, Putin – mihin sitten uskookaan – päätti kuitenkin toisin.

Jostain syystä junan vielä kerätessä vauhtia Turussa, ajattelin hiljaa mielessäni, että vaikka junien myöhästelystä aina heitetään jotain väsyneitä läppiä, en itse ole ikinä ollut rutosti myöhästyneessä junassa. Varmasti vaikea arvata, miten kävi tällä kertaa.

Tiuku viirasi noin 08.45, kun junan veturi päätti jättää eroanomuksensa jossain Karjaan ja Inkoon välisen korpimaiseman korpimaisimmalla korpialueella. Jos on löysä, niin on löysä, sanoi Mixu Paatelainen aikoinaan. Sitä veturi nimenomaan oli. Puhditon, sähkötön, yhteistyöhaluton. Löysä.

Veturinkuljettaja kävi tunnin ajan puhumassa kauniita veturille ja paijaili sitä, mutta hetkittäiset toiveennostatukset osoittautuivat vain kusipäisen miljoonametallimöhkäleen lapsellisiksi härnäystempuiksi.

Karjaalla lauhkeana karjalaumana

Pian ilmoitettiin, että odottelemme jonkun aikaa toista veturia, joka tulee pökkimään meidät takaisin juuri ohittamallemme Karjaan asemalle, jossa voimme luikauttaa itsemme Helsinkiin oletettavasti perille pääsevään junaan. Siinä sitä oltiin keskellä Karjaan seudun korpea odottamassa, että joku tulisi pökkimään. Toisaalta, se meistä heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei joskus ole ollut pökittävänä Karjaalla.

Odottelussa vierähti tovi jos toinenkin. Viereisellä penkkirivillä joku nainen sanoi puhelimessa ystävälleen / tuttavalleen / työkaverilleen / Lennu-koiralle / asiakaspalvelijalle / jollekulle, että oli juuri kehuskellut, ettei hänen kyydissä ollessaan junat ole ikinä myöhästelleet. Ja nyt sitten kävi näin. Mielessäni huikkasin vierestä hänelle, että hei mulla sama! Pysyin kuitenkin vaiti. Olenhan suomalainen small talkia ja vieraille puhumista kammoksuva säyseä käyrä Turusta. Jos kuitenkin sinä, ykkösvaunun noin paikalla 23 istunut naishenkilö, satut lukemaan tämän, niin hei mulla oli ihan sama homma!

Lopulta vetureiden Ron Jeremy saapui ylväästi pökkimään meidät takaisinpäin kohti Karjaan asemaa, jossa yhden alikulkutunnelin kautta kävellen voisimme pian siirtyä toimivaan junaan. Yllättäen, siis todella yllättäen, Karjaan asemalla oli vuorossa toimivan junan odottelua.

Myönnetään se nyt suoraan, että onhan draaman seuraaminen ihan hemmetin viihdyttävää. Siksi katson Temptation Islandia. Siksi avaan Twitterissä kaikki ketjut, joissa on kärkästä sananvaihtoa. Siksi en voi olla seuraamatta into piukassa, kun yökerhossa Jossu ilmoittaa kovaan ääneen poikaystävä-Jarille tämän olevan pienisieluinen ja -munainen apina sen jälkeen, kun Jarin käsi on huomatusti karannut jonkun muun kuin Jossun hameen alle.

Siksi olin aavistuksen pettynyt, ettei tilanne eskaloitunut missään vaiheessa kiukutteluun tai äkäiseen sananvaihtoon. Monet tapaamiset jäivät tapaamatta, kättelyt kättelemättä ja rahojen omistajavaihdokset tekemättä. Myös tiedotuspolitiikka ongelman korjaamisesta ja aikataulutuksesta oli varsin yltiöoptimistista. Kaikesta huolimatta ihmiset olivat todella ymmärtäväisiä ja lähinnä huvittuneita tilanteesta. Tylsää. Hienoa ja kunnioitettavaa käyttäytymistä toki, eihän kiukuttelevalle veturille mitään voinut sen enempää junan henkilökunta kuin omistava yhtiökään. Silti, tylsää.

Noin kello 11.40 vihdoin saapui juna, jolla piti päästä jatkamaan kesken jäänyttä matkaa. Sieltähän se saapuikin ja kuin ihmeen kaupalla pääsimme perille ilman ylimääräisiä ongelmia. Klo 12.30 olimme Helsingin Rautatieasemalla, vain kolme tuntia alkuperäistä aikataulua perässä. Pienen mikahäkkis-tuuletuksen paikka!

”Moi kiva nähdä, nyt mun täytyy mennä!”

Kauaksi aikaa en ehtinyt jäädä tuulettelemaan, sillä paluujunani lähti jo tunnin päästä. Pari Ruisrockia nähneet, ensi syksynä toisen luokan aloittavat Puman vapaa-ajan kenkäni käyskentelivät rivakasti läpi Rautatientorin loskahelvetin kohti viimeisiä henkosiaan vetänyttä koulutustilaisuutta.

Juuri ennen tapaamispaikalle saapumista oli vielä yksi este ylitettävänä. Pienen pieni tie, jossa ei ollut mitään liikennettä, mutta punaiset valot paloivat kävelijöille. Ainuttakaan autoa ei näkynyt kummassakaan suunnassa. Silti seisoimme kärsivällisesti eläkeikäisen herran kanssa paikallaan. Valot eivät vain vaihtuneet. Kuikuilimme siinä aikamme, kunnes käännyimme hitaasti katsomaan toisiamme silmiin.

”Jaa, ei sieltä kyllä taida tulla ketään”, hän avasi pelin.

”Sinne vaan”, totesin jämäkästi ja astuimme ensimmäiselle valkoiselle viivalle.

Yhdessä uhmasimme punaisena hehkunutta auktoriteettia ja haistatimme sille paskat. Tiemme erkanivat nopeasti, mutta silti muistiini jäi hyvä fiilis. Terveisiä sinne jonnekin Helsinkiin!

”Finnish railways, you know… Never know what happens”, puuskutin lontooksi ja heitin nopeat käsipäiväät sekä italialaisvieraalle että kotimaan tutuille, kun vihdoin saavuin paikalle kaksi ja puoli tuntia myöhässä.

Reilun puolen tunnin keikautus piti sisällään hyvin tiivistetyn version koulutuksesta sekä muutaman napsitun kuvan. Tämän jälkeen tuli aika täyteen niin minulla kuin tilaisuuden muillakin osallistujilla.

”I have to go now, arrivederci, moro moro, palaillaan.”

Hampurilaispuljusta kohtalaisen kuiva hampurilainen lapaseen, jonka jälkeen ahteri kiinni tuttuun ja turvalliseen junan penkkiin. Olinkin sitä jo kaivannut. Toista kertaa salama ei iskenyt samaan paikkaan, vaan kotimatka meni aikataulun mukaisesti kahdessa tunnissa läpi.

Siinä istuessani kuulokkeista Gettomasa pauhaten, kerroshampurilaista etäisesti muistuttavaa klönttiä (jota muuten noin Juha Miedon kokoinen koira takaoikealta puoliaggressiivisesti ja täysärsyttävästi kärkkyi) hitaasti mutustaen, mietin mielessäni, että kaikenlaisia päiviä sitä osuu kohdalle. Seitsemän tuntia junassa istumista, reilu puoli tuntia koulutusta ja kuiva hampurilainen. Päivä pulkassa.

En tiedä kumpi oli vaikeampaa, keksiä tarinalle opetus vai lopetus.

Opetus: luota aina turkulaiseen – jatkossa vain Heselle.

Lopetus: se on vain viestintäelämää se. Hyvää yötä.