Täytyy kyllä kliseisesti todeta, että aivan kuin olisin juuri eilen saapunut Turkuun ja jännittänyt ensimmäistä työharjoittelupäivää Viestintäliigalla – soittanut ovikelloa vaikka toimiston ovi oli auki. Mutta oikeasti tulin tänne kuusi viikkoa sitten.

Niin se aika rientää.
Menipä äkkiä.
Aika on kulunut kuin siivillä.
Eihän tässä ehtinyt edes kissaa sanoa.
Mites se nyt näin nopeaan?

Turvaudun yleensä aika vahvasti rutiineihin ja pidän siitä, että asiat ovat stabiileja. Mutta samalla ajattelen, että joskus niitä rutiinejakin täytyy rikkoa ja kehittyäkseen on haastettava itseään. Hieman ihmisen luonteesta riippuen se on joko helppoa tai äärimmäisen vaikeaa. Kannattavaa se on joka tapauksessa. Rutiineihin ja vallitsevaan elämäntilanteeseen on todella helppo nojata ajatellen, että näinhän on hyvä. Enkä tarkoita nyt sitä, etteikö niin voisi olla, mutta toisinaan on ihan oikeasti hyvä potkia itseään eteenpäin ja loikata epämukavuusalueelle. Sen merkityksen ja tärkeyden tajuaa parhaiten vasta sitten, kun sen on tehnyt.

Kuten todettua, työharjoittelun alkaessa kuumotti niin sanotusti aika huolella oikeastaan kaikki. Tuntematon miljöö, uudet ihmiset, tulevat työhommat ja niistä suoriutuminen. Varsinkin oma suoriutuminen. Omasta suoriutumisesta paineiluun auttoi onneksi porukan aktiivinen palautteenanto toimistolla ja alun jännityksen jälkeen kaikki on ollut pelkkää voittoa! Ihan jokaisessa työpaikassa alasta riippumatta, työnteosta tulisi saada tasaisesti palautetta. Erityisesti silloin, kun hommat rullaa ja asiat onnistuu.

Pienenä yllätyksenä kuitenkin tuli, miten tehokkaasti näinkin lyhyt aika voi opettaa ja kehittää kun olosuhteet ovat oikeat. Suunta on ollut nousujohteinen koko tämän ajan jotakuinkin kaikessa tekemisessä. Ainakin omasta mielestäni. Ja eikö se ole kuitenkin tärkeintä?

Voitin itseni siinä, että tulin tänne. Lähdin tutusta ja turvallisesta – sinnehän voi kuitenkin aina palata.
Kehitin itseäni kirjoittamisessa, joka on ollut hyvinkin kaukainen asia aiemmin enkä tarkkaan tiedä miksi. Näiden muutaman blogitekstin kirjoittaminen on tuonut tunteen, että taidan kirjoittaa jatkossakin ajatuksiani tai vaikka vain pelkkää tajunnanvirtaa. En tiedä minne, mutta jonnekin.

Kehitin itseäni kameran takana. Sain itsevarmuutta ja pääsin kuvaamaan asioita laidasta laitaan: ihmisiä, huonekaluja ja Seppo-koiraa nylkyttämässä matkalaukkuani. Tai oikeastaan matkalaukku on tyttöystäväni. Terveisiä kotiin.

Koetan tähän loppuun vielä kuvailla miltä tämän kuusiviikkoisen ajanjakson päättyminen tuntuu.

Oletko koskaan katsonut elokuvaa, josta olet nauttinut suunnattomasti ja täysin yllättäen lopputekstit pamahtavat eteesi. Et tajunnut elokuvan lähestyvän loppuaan.

Tai oletko koskaan avannut innoissasi sipsipussia ja havahtunut siinä vaiheessa kun rasvaiset sormesi koskettavat pussinpohjaa? Miettien, että minäkö nämä jo muka söin?

Kesä on oivallinen vertauskohde tähän toimistolla vietettyyn aikaan: kesäisin tuppaa olemaan kivaa, ympärillä on mukavaa porukkaa, tulee puuhailtua kaikenlaista ja sekin tuntuu loppuvan aina ennen aikojaan.

Viestintäliigalla vietetyn ajan jälkeen haluan ehdottomasti kannustaa jokaista menemään kohti tuntematonta isoin tai pienin askelin – edes joskus. Ei se satu.

Timi Kuosmanen
www.timikuosmanen.portfoliobox.net
www.instagram.com/pulmenes