Blogi

Uuden alku

Tänään 24.10.2019 on tasan vuosi siitä, kun suljin pankin oven takanani viimeistä kertaa, pankkilaisen statuksella. Oli aika jonkun uuden ja tuntemattoman.

Kahdeksan ja puoli vuotta, onko se paljon vai vähän? Riippuu kai mistä kulmasta sitä katsoo, mutta sen verran siinä kohdallani ehti aikaa kulua, pankissa, finanssialan ammattilaisena. Siihen mahtuu riittävästi kaikkea, josta iloita, olla ylpeä ja jota myös katua ja harmitella.

24.10.2018 lähdin, kun oli pakko. Miksi? Koska vihdoin uskalsin hyväksyä sen, että vain osa potentiaalistani oli käytössä. Koska olin yrittänyt tarjota luontaisia kykyjäni yhteisen hyvän käyttöön, mutten ollut saanut. Koska minulla oli tietty sidottu rooli, paikka, positio, johon kuului tietyt vastuut ja tehtävät. Koska olin kasvanut ulos kaikesta tuosta ja nyt vihdoin sen tajusin. Kaikkea hyvää sinne, minun oli jatkettava matkaa.

Aitona rauhaa ja turvaa rakastavana ihmisenä lähtöni ei kuitenkaan ollut muodikas ”tyhjän päälle hyppääminen”. Kaikki kunnia heille, jotka siihen pystyvät. Minä en, vaikka jossain vaiheessa kipeästi sitä halusinkin. Kiitos vaimolle, ettei antanut minun kuitenkaan hypätä. Perhe ja kaikki, kyllä te tiedätte.

”Nyt on sellainen tilanne, että tarvitsisimme sinunlaistasi lonkeron harmaata, puoli järjestelmällistä, dynaamista konservatiivia laittamaan asioita järjestykseen. Kiinnostaako?”

”Niin, ja on sulla ehkä luottamusta herättävä olemus, kokemusta vaativista asiakkuuksista, porukan yhteenhitsaamisesta ja valmentamisesta, jos näitä nyt erikseen tarvitsee mainita.”

Kiitos vaan näistä sanoista Tuomas Haanpää, Viestintäliiga Oy:n hallituksen puheenjohtaja.

Siitä hetkestä käynnistyi matkani kohti Viestintäliigaa. Muutama tapaaminen toimitusjohtaja Iiron kanssa ja homma alkoi olla selvä. Yhteinen intressi, sopivat palaset ja oikea asenne molemmin puolin. Heti seuraavaksi kasvoi hirveä paniikki. Miten minä osaan tätä yhteisöä auttaa, mitä minä heidän kanssaan teen? Päätin vain olla kliseisesti oma itseni, sehän minut oli tähän pisteeseen kuljettanutkin. Luota, elämä kantaa kyllä.

Poikkeuksellinen porukka, pakko sanoa. Marraskuussa oli bisneslätkätapahtuma, jossa pääsin tapaamaan tulevia työtovereitani ensimmäistä kertaa. Jännitti, vaikka olin kotikentälläni Kupittaalla. En unohda ensitapaamista ihastuttavan Tiinan kanssa. Ihan tavalliset tervehdykset ja esittäytyminen, mutta sitten: ”Me ollaankin sua täällä jo odotettu.” Voiko mukavammin sanoa uudelle tuttavuudelle ja tulevalle työtoverille? Ei voi. Kiitos siitä.

Päällimmäisenä koko porukan tapaamisesta jäi mieleen aito, välittävä tunnelma, jossa jokaisella on oma paikkansa. Tämä poikkeuksellinen porukka kutsui minut mukaan vielä tuleviin pikkujouluihinsa, vaikkei työsuhteeni ollut ehtinyt edes alkaa. Nyt olen saanut kuulua tähän porukkaan kohta jo kymmenen kuukautta ja päivääkään en vaihtaisi pois. Näinhän sitä usein tavataan sanoa sillä erotuksella, että minä haluan sanoa.

Kiitos Viestintäliigan porukalle siitä tavasta, jolla otitte minut viime tammikuussa vastaan ja annoitte minun aloittaa työni yhteisen hyvän eteen. Kiitos upealle naisistolle siitä, että osoititte luottamusta ja kerroitte henkilökohtaisiakin asioita. Kiitos myös miehistölle pukuhuoneeseen päästämisestä ja senioriksi kutsumisesta, se lämmittää aina. Kiitos myös Iiro, Petteri, Osku ja Juhani, että uskallatte katsoa peiliin ja annatte minun auttaa vahvoja persoonianne menemään eteenpäin. Tämä porukka pystyy mihin vain, yhdessä.

Työ yhteisen hyvän eteen jatkuu upeiden ammattilaisten ympäröimänä. Kiitos, nukutaan ja mennään eteenpäin!

Kuvat: Rabbit Visuals